Pitkä improvisaatio -kurssi
Opintojen alussa perusjakson aikana läpikävimme lyhyesti improvisaation erilaisia tekniikoita ja kirjoittamattomia perussääntöjä siihen liittyen. Nyt oli vuorossa näiden oppien kertaaminen ja osalle, mukaan lukien allekirjoittaneelle täysin uuteen maailmaan astuminen, kun kolmen viikon mittainen pitkä improvisaatiokurssi pyörähti käyntiin helmikuussa.
Työsarka alkoi tutulla kaavalla, kun luokka jaettiin kahteen ryhmään ja jakauduimme työskentelemään kahdessa eri tilassa vpk:lla opettajan kierrellessä vuorotellen kunkin porukan luona. Kurssin alkuun kävi selväksi, että pitkässä improvisaatiossa ryhmän kunkin jäsenen tuli herättää näyttelijän lisäksi myös oma sisäinen ohjaaja ja dramaturgi, sekä tulkita ja arvioida lavalla olevaa tilannetta jatkuvasti kaikkien näiden lasien läpi. Jokaisen yksilönvastuu laajeni siis koskemaan myös muita ryhmän jäseniä eli yhteistyön merkitys korostui yhteisen tarinan luonnissa aivan uudella tavalla. Näitä asioita ryhdyttiinkin välittömästi tutkimaan ja kehittämään heti ensimmäisten päivien aikana erilaisten harjoitteiden avulla.
Ensi alkuun aloitimme n. 20-30 minuutin mittaisilla esityksillä, jotka luotiin vastaamaan aitoa esitystilannetta eli aloitusjuontoja treenaamalla ja ottamalla toiselta katsojina toimineelta ryhmältä aiheita tarinaa varten. Alku aina hankala: Lavalle luotiin suuria ongelmia, muodostuneita draaman linjoja ei uskallettu jättää auki vaan pakonomainen tarve ratkoa asiat välittömästi pakottivat luomaan koko ajan uusia hahmoja, uusia suhteita ja uusia paikkoja niin, että mitään todellista dramaturgista kaarta ei päässyt tapahtumaan. Myös hahmot jäivät usein pintapuolisiksi ja vieraiksi. Näyttelijät joutuivat lisäksi kiinnittämään huomiota niiden luomiseen uudella tavalla, sillä mitä useampi hahmo, sitä selkeämpiä niistä oli tehtävä, jotta katsoja tunnistaa näyttelijästä missä hahmossa hän lavalle kulloinkin astelee. Kaikessa tekemisessä korostui siis kiire. Luottamus omaan itseen ja muihin kanssaolijoihin oli hukassa. Tärkeimpänä oppina tässä vaiheessa oli tekemisen lisäksi erityisesti katsojana oleminen ja muiden tarkkailu, sillä kun ryhmät etenivät kehityksessään eri tahtiin, se loi hyvän keinon peilata omaa tekemistään muihin ja löytää konkreettisemmin omat kehityskohdat. Jokainen veto puitiin oman ryhmän kanssa läpi ja siinä kukin pääsi kosketuksiin myös omien pedagogisten vuorovaikutustaitojensa kanssa palautteen antajana/vastaanottajana. Kun puolivälissä kurssia pääsimme lopulta myös aluksi hurjalta kuulostaviin täyspitkiin (40+30 min) esityksiin, alkoivat rauha ja kollektiivinen kuuntelu löytää tietään väkisinkin jokaisen tekemiseen. Kun perusasioihin ei enää kompastuttu, voitiin siirtyä itse tarinoihin. Ja niitähän tuli. Aina tragikomediasta vakavaan draamaan. Kehittyminen alkoi selkeästi näkyä ja sen tiivisti ehkä parhaiten kurssin vastuuopettaja: ”Nythän teitä jaksaa jo katella”.
Valtakunnallisesti vaikeasta koronatilanteesta huolimatta kykenimme järjestämään myös kurssin huipentavan demon. Esitykset mahdollistivat jo harjoituskaudella käytössä ollut toimintatapa, jossa yhden ryhmän touhutessa, katsoi toinen ryhmä esitystä katsojan ominaisuudessa käytävän puolella isojen ikkunalasien läpi olematta missään vaiheessa kontaktissa näyttelijöihin tai edes samassa tilassa. Näin kykenimme koronaturvalliseen työskentelyyn ja samaa mallia hyödynsimme myös demovedoissa. Ryhmät muodostivat kaksi itsenäistä improvisaatioryhmää, jotka olivat vastuussa omista katsojistaan ja esityksen toteutuksesta aina alkujuonnoista lopun kiitoksiin. Jokaiseen esitykseen valittiin ryhmän sisältä muusikko, sekä valovastaava niin että omaa osaamistaan ja kokemuspintaa pääsi kukin laajentamaan myös näihin näyttelijäntyötä tukeviin taustavoimiin. Katsojia kykenimme ottamaan esityksiin vain kourallisen verran, jotta turvavälit mahdollistuivat, mutta se ei menoa haitannut. Kokemus oli niin tekijöille, kuin pääasiassa lähipiiristämme koostuneille vieraille ainutlaatuinen.
Jos jokin kurssi hyötyi poikkeusjärjestelyistä niin ehdottomasti tämä! Rajoitusten takia ryhmäkoko pysyi koko ajan samana, joten samojen ihmisten kanssa työskentely auttoivat meitä näkemään selkeämmin oman kehityskaaremme sitä mukaan, kun ryhmä edistyi tekemisessään. Mitä enemmän tehtiin samalla kokoonpanolla, sitä tehokkaammaksi ja tarkemmaksi sisäinen dynamiikka muodostui ja itse tarinankerronnasta tuli jouhevampaa ja dramaturgisesti eheämpää. Ryhmä tunsi jäsenensä ja oppi kuuntelemaan, tunnistamaan kunkin henkilökohtaisen tyylin tehdä ja ottamaan riskejä spontaanisemmin. Uskon, että tämä työskentelytapa lisäsi myös turvallisen tilan tunnetta niin, että kunkin rohkeus ja halu tökkäistä myös sitä omaa epämukavuusaluetta lisääntyi.
Saimme nähdä seuraavat kanta-esitykset:
- Se joka pienimmän maksaruohon lehdessä asuu
- Kävelevä pehmeä ruokatauko
- Herratun aika miten kummallista elämä on
- Tarzan ja Oparin aarteet
- Mennään pienelle murulle ravintolaan maailman lopussa
- Auts, poliisi!
- Hyvä ikävä tulee välillä kaikille
- Tiki - tiki, tiki - tiki, valvon valvon
- Paljastuksia
- Teuvo maanteidenkuningas
- Haukka laittoi pesän latvaani
- Punainen irstas Eminem
Ville/NÄTÖ II
Kommentit
Lähetä kommentti